Xavier Prats Monné, terveyden ja elintarviketurvallisuuden pääosaston pääjohtaja, Euroopan komissio
Rajat ylittävää terveydenhuoltoa koskevan EU-direktiivin lopullisena päämääränä on antaa kaikille EU-kansalaisille yhdenvertainen oikeus laadukkaaseen terveydenhuoltoon, joka vastaa kunkin yksilöllisiä erityistarpeita. Esimerkiksi on mahdollista, että potilas tarvitsee lausuntoa toisessa EU-maassa toimivalta erikoislääkäriltä tai harvinaista sairautta sairastava lapsi voi saada tarvitsemaansa hoitoa vain oman maansa ulkopuolella. Kansalaisten on voitava luottaa siihen, että he saavat parasta mahdollista hoitoa eivätkä joudu kantamaan hoidosta aiheutuvia taloudellisia kustannuksia yksin.
Yksi suurimpia haasteita, jonka myös tuore Eurobarometri-tutkimus vahvistaa, on riittävän tiedotuksen varmistaminen. Potilaiden on tiedettävä, mitä vaihtoehtoja on käytettävissä, ja tunnettava menettelyt, joita on noudatettava, jos käyttää terveyspalveluja toisessa EU-maassa. Tällä hetkellä harvempi kuin yksi kymmenestä tietää, mistä löytää tarvittavaa tietoa, ja neljä viidestä ei mielestään tunne oikeuksiaan, jotka liittyvät sairaanhoitoon kotimaan ulkopuolella.
Kun potilas hakeutuu ulkomaille hoitoon, esiin nousee monia kysymyksiä: Tarvitaanko lähetettä? Entä maksusitoumusta? Korvataanko hoitokuluja? Voiko jatkohoitoon hakeutua kotimaassa tai ulkomailla? Mitkä säännöt pätevät ennaltaehkäisevään terveydenhoitoon? Miten kohdallaan sellaisia henkilöitä, jotka asuvat eri maassa kuin missä työskentelevät?
Direktiivin mukaisesti perustetut kansalliset yhteyspisteet ovat keskeisessä asemassa tiedonvälityksen suhteen. Nykyisin jokaisessa EU-maassa on vähintään yksi kansallinen yhteyspiste, josta kansalaiset voivat saada tietoa potilaan oikeuksista ja käytettävissään olevista vaihtoehdoista. Kaikilla kansallisilla yhteyspisteillä on oma monikielinen verkkosivustonsa, ja Euroopan komissio auttaa niitä selvittämään sosiaaliturvaan ja rajat ylittävään terveydenhoitoon liittyvää lainsäädäntöä koskevia kysymyksiä.
Kansallisia yhteyspisteitä kannustetaan myös keskinäiseen yhteistyöhön, joka edistää tiedon ja kokemusten vaihtoa sekä avoimuutta. Samalla voidaan torjua sitä, että rajat ylittävän terveydenhuollon suomia mahdollisuuksia käytetään väärin. Saadun palautteen perusteella kansallisten yhteyspisteiden toimintaa kehitetään ajan myötä. Yhteyspisteiden toimintaa voidaan esimerkiksi laajentaa niin, että ne voivat tarjota myös yksityiskohtaisempaa tietoa harvinaissairauksien hoitoon liittyvistä palveluista ja asiantuntemuksesta potilaan kotimaassa ja toisaalta auttaa myös ottamaan yhteyttä ulkomaiseen yhteyspisteeseen.
