Haku
    Vapaa tekstihaku
Lisää tästä aiheesta
Uutiset
A new infographic is on-line
Keynote speech by Lowri Evans at the Federation of European Aquaculture Producers' Conference, 'Aquaculture in Motion 2014', Committee of the Regions, Brussels 1 December 2014
In response to the concerns raised by several citizens about animal welfare in fish farming, the European Commission would like to clarify that the health and welfare of farmed fish is important for EU aquaculture.

Vesiviljelymenetelmät

Vesiviljelyä harjoitetaan Euroopassa monessa eri muodossa: laaja- tai voimaperäisesti, luonnossa tai altaassa, järvi- tai merivedessä, jatkuvaan virtaukseen tai kiertoveteen perustuvassa järjestelmässä, perinteisillä tai nykyaikaisilla menetelmillä, tavanomaisesti tai luonnonmukaisesti ja katetuissa tai avonaisissa laitoksissa. Näistä esiintyy vielä monenlaisia välimuotoja ja yhdistelmiä. Eri menetelmistä päästään parhaiten perille tutustumalla vesiviljelyn historiaan Euroopassa.

Tietosivu pdf - 725 KB [725 KB] български (bg) čeština (cs) dansk (da) Deutsch (de) eesti keel (et) ελληνικά (el) English (en) español (es) français (fr) Gaeilge (ga) italiano (it) latviešu valoda (lv) lietuvių kalba (lt) magyar (hu) Malti (mt) Nederlands (nl) polski (pl) português (pt) română (ro) slovenčina (sk) slovenščina (sl) svenska (sv)

Laajaperäinen vesiviljely

Aikojen alussa vesiviljelyä harjoitettiin vangitsemalla luonnonvaraisia vesieläimiä laguuneihin, lammikoihin tai pieniin mataliin järviin, jotta niitä olisi aina käsillä.
Karpinviljelyä Tšekissä. © Zbynek Mejta

Tapa syntyi jo nuoremmalla kivikaudella, kun ihminen alkoi hallita luonnonvaroja, ja Euroopassa noin 4 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Nykypäivän Euroopassa tätä alkeellista käytäntöä ei enää esiinny, sillä kaikenlainen vesiviljely edellyttää vähintäänkin teknistä vuorovaikutusta ympäristön tai eläimen kanssa.

Vesiviljelyn seuraavassa kehitysvaiheessa ei enää tyydytty toimimaan luonnonympäristön ehdoilla, vaan vesiympäristöä alettiin muokata suotuisammaksi kala-, nilviäis- ja/tai äyriäispopulaatioiden kehitykselle. Varhaisen vesiviljelyn kehittynein muoto oli Kiinassa harjoitettu karpin lammikkokasvatus, jota kuvaillaan kuuluisassa Fan-Lin tutkielmassa 400-luvulta eKr.

Euroopassa jo muinaiset roomalaiset säilyttivät ostereita ja lihottivat kaloja altaissa. Kalojen lammikkokasvatuksen menetelmiä alettiin kuitenkin kehitellä vasta keskiajalla, etenkin luostareissa, joissa tarvittiin kevyttä ravintoa uskonnollisina paastoaikoina. Etelä-Euroopassa harjoitettu kalojen murtovesiviljely on peräisin juuri tältä aikakaudelta, jolloin rannikoiden laguuneja ja lammikoita alettiin varustaa vuoroveden tuomien meriahventen, kultaotsa-ahventen ja kelttien kasvatukseen sopiviksi. Usein kalantuotanto vuorotteli merisuolan tuotannon kanssa vuodenajan mukaan.

Tämä antiikin ajoilta peräisin oleva vesiviljelymenetelmä on käytössä vielä tänäkin päivänä kaikkialla Euroopassa. Perinteistä laajaperäistä kalanviljelyä harjoitetaan Lapista aina Sisiliaan ja Kerrystä aina Traakiaan asti. Luonnon- tai tekolammikot ja laguunit huolletaan, jotta vesieläimistö menestyisi niissä paremmin. Talven tullen vesi ruopataan ja lannoitetaan, jotta kasvisto rehevöityisi ja vesiekosysteemin ravintopyramidissa alimpana olevat pieneliöt, pienet nilviäiset ja äyriäiset, toukat ja madot lisääntyisivät. Näillä toimenpiteillä saadaan myytäväksi kasvatettavat eläimet tuottamaan paremmin kuin luonnollisessa ekosysteemissä.

Makeassa vedessä tuotetaan laajaperäisellä menetelmällä purotaimenta, siikaa, nieriää, ankeriasta, kuhaa, haukea ja eri karppilajeja, piikkimonnia, sampea, rapuja ja sammakoita. Osana tätä toimintaa Euroopan ekosysteemiin tuotiin aikoinaan joitakin vieraita lajeja, kuten kirjolohi, puronieriä, karppeja ja eri sammakko- ja rapulajeja. Murtovesissä, laguuneissa ja rannikon lammikoissa kasvatetaan – niiden maantieteellisen sijainnin mukaan – meriahvenia, ankeriaita ja hammasahvenia, kelttejä, sampia, rapuja ja simpukoita.





Karpinviljelyä Tšekissä. © Zbynek Mejta

Tapa syntyi jo nuoremmalla kivikaudella, kun ihminen alkoi hallita luonnonvaroja, ja Euroopassa noin 4 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Nykypäivän Euroopassa tätä alkeellista käytäntöä ei enää esiinny, sillä kaikenlainen vesiviljely edellyttää vähintäänkin teknistä vuorovaikutusta ympäristön tai eläimen kanssa.

Vesiviljelyn seuraavassa kehitysvaiheessa ei enää tyydytty toimimaan luonnonympäristön ehdoilla, vaan vesiympäristöä alettiin muokata suotuisammaksi kala-, nilviäis- ja/tai äyriäispopulaatioiden kehitykselle. Varhaisen vesiviljelyn kehittynein muoto oli Kiinassa harjoitettu karpin lammikkokasvatus, jota kuvaillaan kuuluisassa Fan-Lin tutkielmassa 400-luvulta eKr.

Euroopassa jo muinaiset roomalaiset säilyttivät ostereita ja lihottivat kaloja altaissa. Kalojen lammikkokasvatuksen menetelmiä alettiin kuitenkin kehitellä vasta keskiajalla, etenkin luostareissa, joissa tarvittiin kevyttä ravintoa uskonnollisina paastoaikoina. Etelä-Euroopassa harjoitettu kalojen murtovesiviljely on peräisin juuri tältä aikakaudelta, jolloin rannikoiden laguuneja ja lammikoita alettiin varustaa vuoroveden tuomien meriahventen, kultaotsa-ahventen ja kelttien kasvatukseen sopiviksi. Usein kalantuotanto vuorotteli merisuolan tuotannon kanssa vuodenajan mukaan.

Tämä antiikin ajoilta peräisin oleva vesiviljelymenetelmä on käytössä vielä tänäkin päivänä kaikkialla Euroopassa. Perinteistä laajaperäistä kalanviljelyä harjoitetaan Lapista aina Sisiliaan ja Kerrystä aina Traakiaan asti. Luonnon- tai tekolammikot ja laguunit huolletaan, jotta vesieläimistö menestyisi niissä paremmin. Talven tullen vesi ruopataan ja lannoitetaan, jotta kasvisto rehevöityisi ja vesiekosysteemin ravintopyramidissa alimpana olevat pieneliöt, pienet nilviäiset ja äyriäiset, toukat ja madot lisääntyisivät. Näillä toimenpiteillä saadaan myytäväksi kasvatettavat eläimet tuottamaan paremmin kuin luonnollisessa ekosysteemissä.

Makeassa vedessä tuotetaan laajaperäisellä menetelmällä purotaimenta, siikaa, nieriää, ankeriasta, kuhaa, haukea ja eri karppilajeja, piikkimonnia, sampea, rapuja ja sammakoita. Osana tätä toimintaa Euroopan ekosysteemiin tuotiin aikoinaan joitakin vieraita lajeja, kuten kirjolohi, puronieriä, karppeja ja eri sammakko- ja rapulajeja. Murtovesissä, laguuneissa ja rannikon lammikoissa kasvatetaan – niiden maantieteellisen sijainnin mukaan – meriahvenia, ankeriaita ja hammasahvenia, kelttejä, sampia, rapuja ja simpukoita.





Osterin- ja simpukanviljely

Osterin- ja simpukanviljelyä harjoitetaan edelleen laajaperäisillä menetelmillä. Viljelyssä käytetään pääasiallisesti luonnossa syntyneitä yksilöitä ja luonnonravintoa ilman mitään lisärehua.
Simpukanviljelyä Irlannissa. © Lionel Flageul

Kehittyneillä prosesseilla ja tekniikoilla luonnosta saadaan parhain mahdollinen tuotto. Euroopassa osterien ja simpukoiden osuus on 90 prosenttia nilviäisten tuotannosta. Simpukanviljely on ikivanha käytäntö, joka sai alkunsa jo antiikin aikana.

Muutamissa EU-maissa, kuten Ranskassa (90 prosenttia EU:n tuotannosta) ja Alankomaissa, osterinviljely kuuluu nykyisin jo perinteeseen. Monissa muissa maissa, etenkin Irlannissa, sitä vasta aloitellaan. Viljelyssä käytetään perinteisiä menetelmiä. Euroopassa viljellään kahta osterilajia: euroopanosteria (Ostrea edulis) ja tyynenmerenosteria (Crassostrea gigas), joka on näistä kahdesta yleisempi. Osterin kasvattaminen myyntikokoon kestää 3–4 vuotta.

Myös simpukanviljelyssä esiintyy pääasiallisesti kahta lajia tuotantoalueen mukaan: pohjoisilla alueilla suositaan pientä sinisimpukkaa (Mytilus edulis) ja etelässä hieman kookkaampaa välimerensinisimpukkaa (Mytilus galloprovincialis). Viljelymenetelmät vaihtelevat lajeittain ja alueittain.

Euroopassa viljellään myös muita simpukkalajeja, kuten mattosimpukoita, sydänsimpukoita, kampasimpukoita ja merikorvia.

Mattosimpukan tai japaninmattosimpukan viljely alkoi myöhemmin kuin muiden lajien. Se sai alkunsa 1980-luvulla, kun rannalta pyynti ja haroilla pyynti oli lopetettava vesivarojen suojeluun liittyvistä syistä. Simpukat lisääntyvät luonnollisesti kasvatuspaikoilla tai valvotusti hautomoissa. Alkukasvatus tapahtuu kaukaloissa merivedellä täytetyissä altaissa tai suoraan kasvatusalueilla. Kolmen kuukauden kuluttua poikaset levitetään vuorovesitasanteelle (Normandia, Bretagne, Kantabria, Galicia) tai laguuneihin (Poitou-Charentes, Emilia-Romagna ja Venetsia) ja korjataan kaksi vuotta myöhemmin myyntiin. Tuotanto keskittyy Italiaan.





Simpukanviljelyä Irlannissa. © Lionel Flageul

Kehittyneillä prosesseilla ja tekniikoilla luonnosta saadaan parhain mahdollinen tuotto. Euroopassa osterien ja simpukoiden osuus on 90 prosenttia nilviäisten tuotannosta. Simpukanviljely on ikivanha käytäntö, joka sai alkunsa jo antiikin aikana.

Muutamissa EU-maissa, kuten Ranskassa (90 prosenttia EU:n tuotannosta) ja Alankomaissa, osterinviljely kuuluu nykyisin jo perinteeseen. Monissa muissa maissa, etenkin Irlannissa, sitä vasta aloitellaan. Viljelyssä käytetään perinteisiä menetelmiä. Euroopassa viljellään kahta osterilajia: euroopanosteria (Ostrea edulis) ja tyynenmerenosteria (Crassostrea gigas), joka on näistä kahdesta yleisempi. Osterin kasvattaminen myyntikokoon kestää 3–4 vuotta.

Myös simpukanviljelyssä esiintyy pääasiallisesti kahta lajia tuotantoalueen mukaan: pohjoisilla alueilla suositaan pientä sinisimpukkaa (Mytilus edulis) ja etelässä hieman kookkaampaa välimerensinisimpukkaa (Mytilus galloprovincialis). Viljelymenetelmät vaihtelevat lajeittain ja alueittain.

Euroopassa viljellään myös muita simpukkalajeja, kuten mattosimpukoita, sydänsimpukoita, kampasimpukoita ja merikorvia.

Mattosimpukan tai japaninmattosimpukan viljely alkoi myöhemmin kuin muiden lajien. Se sai alkunsa 1980-luvulla, kun rannalta pyynti ja haroilla pyynti oli lopetettava vesivarojen suojeluun liittyvistä syistä. Simpukat lisääntyvät luonnollisesti kasvatuspaikoilla tai valvotusti hautomoissa. Alkukasvatus tapahtuu kaukaloissa merivedellä täytetyissä altaissa tai suoraan kasvatusalueilla. Kolmen kuukauden kuluttua poikaset levitetään vuorovesitasanteelle (Normandia, Bretagne, Kantabria, Galicia) tai laguuneihin (Poitou-Charentes, Emilia-Romagna ja Venetsia) ja korjataan kaksi vuotta myöhemmin myyntiin. Tuotanto keskittyy Italiaan.





Osittain laajaperäinen vesiviljely

Lammikoissa ja laguuneissa harjoitettavassa perinteisessä monilajiviljelyssä siirrytään yhä tarkemmin rajattuihin tuotantomenetelmiin, joita kutsutaan osittain laajaperäisiksi menetelmiksi.

Kelluvia häkkejä Kyproksella. © Lionel Flageul

Tuottajat eivät enää tyydy vahvistamaan lammikossa tai laguunissa tapahtuvaa luonnollista kehitystä, vaan auttavat luontoa istuttamalla veteen hautomossa syntyneitä poikasia ja antamalla niille täydentävää rehua. Tästä on havainnollisena esimerkkinä Keski-Euroopan maissa erittäin yleinen karppien lammikkoviljely. Myös Etelä-Euroopan murtovesiviljelyssä turvaudutaan enenevässä määrin hautomoihin ja teolliseen rehuun vähentyneen poikasmäärän korvaamiseksi. Italiassa Pon ja Adigen suistoissa toimivat murtovesiviljelijät istuttavat laguuneihin meri- ja kultaotsa-ahventen poikasia kompensoidakseen luonnonvaraisten kantojen pienenemistä ja ankeriaan häviämistä. Espanjan estuaareissa ja Portugalissa istutuksissa on kokeiltu uusia lajeja, kuten piikkikampelaa, kielikampelaa ja senegalinkielikampelaa.

Tähän kokonaiskuvaan kuuluu myös vesieläinten säilyttäminen elävinä altaissa joko meressä tai maalla. Käytäntö liittyy kalastukseen, ja se mahdollistaa luonnosta pyydystettyjen eläinten säilytyksen ja lihotuksen myöhempää myyntiä varten. Se soveltuu etenkin eläimille, joiden maku kärsii tavanomaisista säilytysmenetelmistä, kuten tölkityksestä, steriloinnista ja pakastuksesta. Yleisimpiä elävinä säilytettäviä lajeja ovat suuret äyriäiset, kuten hummeri, langusti ja isotaskurapu, joita pyydetään keväisin mutta kulutetaan perinteisesti vasta talvella vuodenvaihteen juhlapyhien aikaan. Toinen ja paljon kiistanalaisempi esimerkki on 1990-luvulla Välimerellä aloitettu tonnikalan lihotus verkkoaltaissa. Sen tarkoituksena on mahdollistaa keväällä pyydettyjen kalojen vienti vasta talvella, kun niistä saadaan parempi hinta.





Kelluvia häkkejä Kyproksella. © Lionel Flageul

Tuottajat eivät enää tyydy vahvistamaan lammikossa tai laguunissa tapahtuvaa luonnollista kehitystä, vaan auttavat luontoa istuttamalla veteen hautomossa syntyneitä poikasia ja antamalla niille täydentävää rehua. Tästä on havainnollisena esimerkkinä Keski-Euroopan maissa erittäin yleinen karppien lammikkoviljely. Myös Etelä-Euroopan murtovesiviljelyssä turvaudutaan enenevässä määrin hautomoihin ja teolliseen rehuun vähentyneen poikasmäärän korvaamiseksi. Italiassa Pon ja Adigen suistoissa toimivat murtovesiviljelijät istuttavat laguuneihin meri- ja kultaotsa-ahventen poikasia kompensoidakseen luonnonvaraisten kantojen pienenemistä ja ankeriaan häviämistä. Espanjan estuaareissa ja Portugalissa istutuksissa on kokeiltu uusia lajeja, kuten piikkikampelaa, kielikampelaa ja senegalinkielikampelaa.

Tähän kokonaiskuvaan kuuluu myös vesieläinten säilyttäminen elävinä altaissa joko meressä tai maalla. Käytäntö liittyy kalastukseen, ja se mahdollistaa luonnosta pyydystettyjen eläinten säilytyksen ja lihotuksen myöhempää myyntiä varten. Se soveltuu etenkin eläimille, joiden maku kärsii tavanomaisista säilytysmenetelmistä, kuten tölkityksestä, steriloinnista ja pakastuksesta. Yleisimpiä elävinä säilytettäviä lajeja ovat suuret äyriäiset, kuten hummeri, langusti ja isotaskurapu, joita pyydetään keväisin mutta kulutetaan perinteisesti vasta talvella vuodenvaihteen juhlapyhien aikaan. Toinen ja paljon kiistanalaisempi esimerkki on 1990-luvulla Välimerellä aloitettu tonnikalan lihotus verkkoaltaissa. Sen tarkoituksena on mahdollistaa keväällä pyydettyjen kalojen vienti vasta talvella, kun niistä saadaan parempi hinta.





Poikasten kasvatus istutettavaksi

Asutuksen levitessä makean veden kalavarat ovat joillakin alueilla vähentyneet tasaisesti 1600-luvulta lähtien. Sen vuoksi viranomaiset istuttavat jokiin uusia kantoja vankeudessa syntyneillä poikasilla.

Kalanpoikasten kasvatusta hautomoissa. © Lionel Flageul

Luonnossa kalat laskevat valtavia määriä mätimunia, joista ehtivät täysikasvuisiksi vain ne harvat yksilöt, jotka säästyvät petokaloilta, taudeilta, ravinnonpuutteelta, saasteilta ja lämpösokilta. Hautomoiden tehtävänä ei ole ainoastaan tuottaa mätiä vaan myös säädellä kasvuoloja niin, että mahdollisimman suuri osa munista pääsee kehittymään poikasasteelle, jotta ne vapautettuina selviytyvät luonnossa.

Ensimmäisen taimenhautomon perusti monitieteellinen tutkija Stephan Ludwig Jacobi Westfalenissa Saksassa vuonna 1741. Ehti kuitenkin kulua vielä vuosisata, ennen kuin keksintöä alettiin soveltaa laajamittaisesti uusien kantojen istuttamiseksi teollisen vallankumouksen aiheuttamien tuhojen köyhdyttämiin jokiin Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Japanissa.

Siinä vaiheessa tieteellistä tutkimusta laajennettiin nieriään, siikaan, loheen ja Yhdysvalloissa kirjoloheen, joka vahvojen ominaisuuksiensa vuoksi tuotiin Eurooppaan vuonna 1874. Tämä edistys rajoittui kuitenkin ainoastaan lohikaloihin, jotka lisääntyvät melko helposti vankeudessa.

Brasiliassa keksittiin vuonna 1934 hormoni-induktio, jota kokeiltiin paikallisiin kaloihin. Menetelmässä kaloihin ruiskutetaan tiettyjä hormoneja, joilla voidaan käynnistää sukusolujen vapautuminen sekä naaras- että koiraskaloilla. Keksintö avasi hautomoille lisää kasvunäkymiä, kun ne saattoivat ottaa viljeltäväksi uusia lajeja, sillä vankeudessa stressaantuneita kaloja ei siihen mennessä ollut saatu lisääntymään. Neuvostoliitossa tutkijat onnistuivat jo vuonna 1935 tuottamaan poikasia useista sampilajeista, joista alettiin risteyttää hybridikantoja.

Kantojen uudelleenistutus ekosysteemiin on nykyisinkin hyvin yleistä sekä makeassa vedessä että meriympäristössä. Istutuspoikasia tuottavia hautomoita rahoitetaan yleensä julkisista tutkimusohjelmista, ja ne kasvattavat lähinnä kotimaisia lajeja. Veden laadun parantuessa ja vaeltavien lajien liikkumisen mahdollistaneiden infrastruktuuritöiden jälkeen Eurooppaan on perustettu useita hautomoita, joiden tehtävänä on istuttaa jokiin lohia ja sampia.

Toisinaan hautomot osallistuvat myös laidunnusviljelyä koskeviin hankkeisiin. Kyseessä on 1800-luvulla kehitetty menetelmä, jolla tarkoitetaan luonnonvaraisen kannan vahvistamista istutuspoikasilla. Sen avulla ylläpidetään kalastuselinkeinoa alueilla, jotka ovat riippuvaisia kyseisestä kannasta; esimerkiksi Itämereen on istutettu lohta ja Pohjanmereen kielikampelaa. On hyvin tavallista, että tutkimushautomoissa tehtyjä keksintöjä hyödynnetään myöhemmin kaupallisessa vesiviljelyssä.





Kalanpoikasten kasvatusta hautomoissa. © Lionel Flageul

Luonnossa kalat laskevat valtavia määriä mätimunia, joista ehtivät täysikasvuisiksi vain ne harvat yksilöt, jotka säästyvät petokaloilta, taudeilta, ravinnonpuutteelta, saasteilta ja lämpösokilta. Hautomoiden tehtävänä ei ole ainoastaan tuottaa mätiä vaan myös säädellä kasvuoloja niin, että mahdollisimman suuri osa munista pääsee kehittymään poikasasteelle, jotta ne vapautettuina selviytyvät luonnossa.

Ensimmäisen taimenhautomon perusti monitieteellinen tutkija Stephan Ludwig Jacobi Westfalenissa Saksassa vuonna 1741. Ehti kuitenkin kulua vielä vuosisata, ennen kuin keksintöä alettiin soveltaa laajamittaisesti uusien kantojen istuttamiseksi teollisen vallankumouksen aiheuttamien tuhojen köyhdyttämiin jokiin Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Japanissa.

Siinä vaiheessa tieteellistä tutkimusta laajennettiin nieriään, siikaan, loheen ja Yhdysvalloissa kirjoloheen, joka vahvojen ominaisuuksiensa vuoksi tuotiin Eurooppaan vuonna 1874. Tämä edistys rajoittui kuitenkin ainoastaan lohikaloihin, jotka lisääntyvät melko helposti vankeudessa.

Brasiliassa keksittiin vuonna 1934 hormoni-induktio, jota kokeiltiin paikallisiin kaloihin. Menetelmässä kaloihin ruiskutetaan tiettyjä hormoneja, joilla voidaan käynnistää sukusolujen vapautuminen sekä naaras- että koiraskaloilla. Keksintö avasi hautomoille lisää kasvunäkymiä, kun ne saattoivat ottaa viljeltäväksi uusia lajeja, sillä vankeudessa stressaantuneita kaloja ei siihen mennessä ollut saatu lisääntymään. Neuvostoliitossa tutkijat onnistuivat jo vuonna 1935 tuottamaan poikasia useista sampilajeista, joista alettiin risteyttää hybridikantoja.

Kantojen uudelleenistutus ekosysteemiin on nykyisinkin hyvin yleistä sekä makeassa vedessä että meriympäristössä. Istutuspoikasia tuottavia hautomoita rahoitetaan yleensä julkisista tutkimusohjelmista, ja ne kasvattavat lähinnä kotimaisia lajeja. Veden laadun parantuessa ja vaeltavien lajien liikkumisen mahdollistaneiden infrastruktuuritöiden jälkeen Eurooppaan on perustettu useita hautomoita, joiden tehtävänä on istuttaa jokiin lohia ja sampia.

Toisinaan hautomot osallistuvat myös laidunnusviljelyä koskeviin hankkeisiin. Kyseessä on 1800-luvulla kehitetty menetelmä, jolla tarkoitetaan luonnonvaraisen kannan vahvistamista istutuspoikasilla. Sen avulla ylläpidetään kalastuselinkeinoa alueilla, jotka ovat riippuvaisia kyseisestä kannasta; esimerkiksi Itämereen on istutettu lohta ja Pohjanmereen kielikampelaa. On hyvin tavallista, että tutkimushautomoissa tehtyjä keksintöjä hyödynnetään myöhemmin kaupallisessa vesiviljelyssä.





Voimaperäinen kalankasvatus makeassa vedessä

Makean veden voimaperäinen kalankasvatus tapahtuu yleensä laitoksissa, joissa on useita erikokoisia ja -syvyisiä betonialtaita kalojen eri kasvuvaiheita varten. Laitoksen sulkukammio ottaa joen yläjuoksulta vettä ja johtaa sen altaiden läpi takaisin jokeen sen alajuoksulla. Tätä kutsutaan jatkuvan virtauksen järjestelmäksi.

Taimenenviljelyä Irlannissa. © Lionel Flageul

Eurooppaan 1800-luvulla tuodun kirjolohen viljelyssä oli paljon alkuvaikeuksia. Tämä Amerikasta peräisin oleva laji soveltuu vesiviljelyyn eurooppalaista serkkuaan paremmin: se on jäntevämpi ja nopeakasvuisempi ja sietää hyvin ahtaitakin kasvuoloja. Siitä huolimatta kirjolohen kasvatuksessa saatiin 1950-luvulle asti melko vaatimattomia tuloksia. Tähän oli syynä ensinnäkin kalojen epäsopiva ravinto, joka koostui lähinnä käsittelemättömistä kalanjätteistä. Toinen syy oli kalojen alttius eläintaudeille, jotka levisivät helposti täysissä, ulkoisilta tekijöiltä suojaamattomissa kasvatusaltaissa. Tilanne kuitenkin parani tekniikan kehittyessä 1900-luvulla.

Tuolloin nimittäin havaittiin, että ravintoa on vaihdeltava paitsi kunkin lajin myös sen kunkin kasvuvaiheen mukaan. Monien lajien poikaset pystyvät syömään vain elävää planktonia, joka on tuotettava laitosoloissa suojassa mikrobeilta ja viruksilta. Kuivarehun kehittäminen vanhemmille poikasille ja täysikasvuisille kaloille oli merkittävä edistysaskel, kunhan ensin määritettiin kullekin lajille sopiva annostus eläin- ja kasvivalkuaista, rasvoja, kivennäissuoloja, vitamiineja ja muita apuaineita sekä oikea raekoko ja ruokintatiheys. Uusilla lääkkeillä, rokotteilla ja ennalta ehkäisevillä toimilla pystyttiin torjumaan sairauksia.

Tämän edistyksen ansiosta kirjolohen voimaperäistä kasvatusta alettiin 1960-luvulta lähtien kehittää kaupallisessa laajuudessa ensin Tanskassa ja sitten muualla Euroopassa. Euroopassa vesiviljely on nykyisin erittäin monipuolista sekä tuotteiden laadun että tuotantolajien tasolla. Yleisimmän lajin eli kirjolohen ohella Euroopassa kasvatetaan voimaperäisesti monia muitakin makean veden lajeja, kuten purotaimenta, puronieriää, nieriää, siikaa, tilapiaa, kuhaa ja siperiansampea.

Jatkuvan virtauksen järjestelmät ovat vähitellen väistymässä kiertovesijärjestelmien tieltä. Kiertovesijärjestelmissä vesi kierrätetään suljetussa kierrossa takaisin altaisiin tehokkaan putkiston avulla. Järjestelmän etuna on sen eristäminen ulkoisesta ympäristöstä, mikä mahdollistaa kaikkien veden ominaisuuksien, kuten lämpötilan, happamuuden, suolaisuuden ja puhtauden, säätelyn sekä laitoksen orgaanisten jätteiden käsittelyn ennen niiden päästämistä luontoon. Järjestelmän haittapuolia ovat investointikustannusten lisäksi suuri energiankulutus ja monimutkainen tekniikka.

Kiertovesijärjestelmä ei ole mikään uusi keksintö. Sitä on käytetty jo pitkään akvaarioissa ja hautomoissa. Sittemmin se levisi 1980-luvulla lihottamoihin, ja nykyisin se on saavuttanut tiettyä menestystä etenkin äärimmäisten ilmasto-olosuhteiden maissa, koska se mahdollistaa veden lämpötilan säätelyn niin kesällä kuin talvellakin. Lauhoilla vesialueilla kiertovesijärjestelmää käytetään lähinnä kirjolohen, piikkimonnin ja ankeriaan kasvatuksessa, mutta se soveltuu kaikille lajeille, myös piikkikampelan kaltaisille merikaloille.





Taimenenviljelyä Irlannissa. © Lionel Flageul

Eurooppaan 1800-luvulla tuodun kirjolohen viljelyssä oli paljon alkuvaikeuksia. Tämä Amerikasta peräisin oleva laji soveltuu vesiviljelyyn eurooppalaista serkkuaan paremmin: se on jäntevämpi ja nopeakasvuisempi ja sietää hyvin ahtaitakin kasvuoloja. Siitä huolimatta kirjolohen kasvatuksessa saatiin 1950-luvulle asti melko vaatimattomia tuloksia. Tähän oli syynä ensinnäkin kalojen epäsopiva ravinto, joka koostui lähinnä käsittelemättömistä kalanjätteistä. Toinen syy oli kalojen alttius eläintaudeille, jotka levisivät helposti täysissä, ulkoisilta tekijöiltä suojaamattomissa kasvatusaltaissa. Tilanne kuitenkin parani tekniikan kehittyessä 1900-luvulla.

Tuolloin nimittäin havaittiin, että ravintoa on vaihdeltava paitsi kunkin lajin myös sen kunkin kasvuvaiheen mukaan. Monien lajien poikaset pystyvät syömään vain elävää planktonia, joka on tuotettava laitosoloissa suojassa mikrobeilta ja viruksilta. Kuivarehun kehittäminen vanhemmille poikasille ja täysikasvuisille kaloille oli merkittävä edistysaskel, kunhan ensin määritettiin kullekin lajille sopiva annostus eläin- ja kasvivalkuaista, rasvoja, kivennäissuoloja, vitamiineja ja muita apuaineita sekä oikea raekoko ja ruokintatiheys. Uusilla lääkkeillä, rokotteilla ja ennalta ehkäisevillä toimilla pystyttiin torjumaan sairauksia.

Tämän edistyksen ansiosta kirjolohen voimaperäistä kasvatusta alettiin 1960-luvulta lähtien kehittää kaupallisessa laajuudessa ensin Tanskassa ja sitten muualla Euroopassa. Euroopassa vesiviljely on nykyisin erittäin monipuolista sekä tuotteiden laadun että tuotantolajien tasolla. Yleisimmän lajin eli kirjolohen ohella Euroopassa kasvatetaan voimaperäisesti monia muitakin makean veden lajeja, kuten purotaimenta, puronieriää, nieriää, siikaa, tilapiaa, kuhaa ja siperiansampea.

Jatkuvan virtauksen järjestelmät ovat vähitellen väistymässä kiertovesijärjestelmien tieltä. Kiertovesijärjestelmissä vesi kierrätetään suljetussa kierrossa takaisin altaisiin tehokkaan putkiston avulla. Järjestelmän etuna on sen eristäminen ulkoisesta ympäristöstä, mikä mahdollistaa kaikkien veden ominaisuuksien, kuten lämpötilan, happamuuden, suolaisuuden ja puhtauden, säätelyn sekä laitoksen orgaanisten jätteiden käsittelyn ennen niiden päästämistä luontoon. Järjestelmän haittapuolia ovat investointikustannusten lisäksi suuri energiankulutus ja monimutkainen tekniikka.

Kiertovesijärjestelmä ei ole mikään uusi keksintö. Sitä on käytetty jo pitkään akvaarioissa ja hautomoissa. Sittemmin se levisi 1980-luvulla lihottamoihin, ja nykyisin se on saavuttanut tiettyä menestystä etenkin äärimmäisten ilmasto-olosuhteiden maissa, koska se mahdollistaa veden lämpötilan säätelyn niin kesällä kuin talvellakin. Lauhoilla vesialueilla kiertovesijärjestelmää käytetään lähinnä kirjolohen, piikkimonnin ja ankeriaan kasvatuksessa, mutta se soveltuu kaikille lajeille, myös piikkikampelan kaltaisille merikaloille.





Voimaperäinen meriviljely

Japanissa tehtiin 1960-luvulla merkittävä vesiviljelyalan innovaatio: verkkoallas.

Lohen nostoa Irlannissa. © Lionel Flageul

Kaloja pidetään suurissa merenpohjaan ankkuroiduissa verkkopusseissa, jotka kelluvat meressä neliömäisen tai pyöreän kehikon varassa. Kehikko oli alun perin bambua, mutta vaihtui pian muoviseen. Japanilaiset käyttävät verkkoaltaita piikkimakrillin ja kultaotsa-ahvenen lihotukseen. Sittemmin keksintö levisi Eurooppaan, jossa verkkoaltaita sovellettiin ensimmäiseksi kirjolohen kasvatukseen Norjan vuonoissa.

Verkkoaltaat keksittiin 1960-luvulla juuri oikeaan aikaan, sillä kokeiltavaksi otettiin uusi laji: lohi. Lohen haudontaa oli kehitetty jo useita vuosia, ja hautomoissa tuotettiin suuria määriä smoltteja, vaelluspoikasia, joilla on meressä selviytymiseen vaadittavat ominaisuudet. Smoltteja ryhdyttiin pian lihottamaan täysikasvuisiksi verkkoaltaissa. Lohenkasvatuksesta tuli yksi 1970- ja 1980-luvun menestystarinoista Euroopassa. Luonnonvaraisena harvinaisesta lohesta oli tullut ylellisyystuote. Sen saaminen uudelleen markkinoille kohtuulliseen hintaan johti ennennäkemättömään kaupalliseen menestykseen, joka nosti meriviljelyn yhdeksi tulevaisuuden aloista Euroopassa. Kasvattamoja toimii Pohjanmeren vuonoissa ja lahdissa sekä Brittein saarten länsipuolella, etenkin Norjassa ja Skotlannissa.

Muutkin halusivat osansa pohjoisten kasvattamojen menestyksestä. Välimeren maissa alettiin tutkia ja kehittää meriahvenen ja kultaotsa-ahvenen alkukasvatusta. Se levisi 1990-luvulla kaikkialle Välimeren alueelle ja Kanariansaarille. Lohi, meriahven ja kultaotsa-ahven ovat edelleen Euroopan meriviljelyn kärkituotteita, joiden laatua on monipuolistettu markkinoiden eriytyessä. Vähitellen verkkoaltaissa alettiin kasvattaa muitakin lajeja, Etelä-Euroopassa esimerkiksi kotkakalaa ja pohjoisessa turskaa.

Myöhemmin 1990- ja 2000-luvulla kehittyi vielä toinen voimaperäisen meriviljelyn muoto: kampeloiden kasvatus. Verkkoaltaat eivät kuitenkaan sovi tälle kalalle, koska sen on päästävä kaivautumaan hiekkaan. Kampelat viihtyvät paremmin maa-altaissa, joihin johdetaan merivettä, ja Galiciassa aloitettiin piikkikampelan kasvatus tällä menetelmällä. Kiertovesitekniikan kehitys avasi uusia mahdollisuuksia merilajien viljelyyn maalla. Menetelmää on kokeiltu uusiin lajeihin, kuten kielikampelaan, jota kasvatetaan päällekkäin pinotuissa kaukaloissa. Koska kiertovesijärjestelmässä voidaan säädellä vesioloja, etenkin veden lämpötilaa, ilmaston asettamista rajoituksista ei tarvitse enää välittää. Piikkikampelan, meriahvenen ja kultaotsa-ahvenen kasvatus on vähitellen leviämässä myös Pohjois-Eurooppaan.

Vesiviljelyala kohtasi 2000-luvun alussa uuden merkittävän haasteen. Euroopan rannikko on nimittäin käynyt liian ahtaaksi, eikä siellä ole enää tilaa vesiviljelyn laajentamiseen. Laitosten on ennen pitkää siirryttävä kauemmas rannikolta joko sisämaahan, jolloin niille koituu lisäkustannuksia meriveden keinotekoisesta tuotannosta kiertovesijärjestelmässä, tai avomerelle, pois rannikon suojista. Avomeriviljely on vesiviljelytutkimuksen uusin aluevaltaus. Siihen liittyy kuitenkin valtavia teknisiä haasteita. Välimeri on yksi maailman syvimmistä valtameristä, ja Koillis-Atlantti kuuluu maapallon tuulisimpiin ja myrskyisimpiin vesialueisiin. Siksi kalankasvatusta varten on kehitettävä aivan uudenlaisia järjestelmiä, kuten upotettavia verkkoaltaita; toinen ongelma on kalojen etäruokinta ja valvonta.





Lohen nostoa Irlannissa. © Lionel Flageul

Kaloja pidetään suurissa merenpohjaan ankkuroiduissa verkkopusseissa, jotka kelluvat meressä neliömäisen tai pyöreän kehikon varassa. Kehikko oli alun perin bambua, mutta vaihtui pian muoviseen. Japanilaiset käyttävät verkkoaltaita piikkimakrillin ja kultaotsa-ahvenen lihotukseen. Sittemmin keksintö levisi Eurooppaan, jossa verkkoaltaita sovellettiin ensimmäiseksi kirjolohen kasvatukseen Norjan vuonoissa.

Verkkoaltaat keksittiin 1960-luvulla juuri oikeaan aikaan, sillä kokeiltavaksi otettiin uusi laji: lohi. Lohen haudontaa oli kehitetty jo useita vuosia, ja hautomoissa tuotettiin suuria määriä smoltteja, vaelluspoikasia, joilla on meressä selviytymiseen vaadittavat ominaisuudet. Smoltteja ryhdyttiin pian lihottamaan täysikasvuisiksi verkkoaltaissa. Lohenkasvatuksesta tuli yksi 1970- ja 1980-luvun menestystarinoista Euroopassa. Luonnonvaraisena harvinaisesta lohesta oli tullut ylellisyystuote. Sen saaminen uudelleen markkinoille kohtuulliseen hintaan johti ennennäkemättömään kaupalliseen menestykseen, joka nosti meriviljelyn yhdeksi tulevaisuuden aloista Euroopassa. Kasvattamoja toimii Pohjanmeren vuonoissa ja lahdissa sekä Brittein saarten länsipuolella, etenkin Norjassa ja Skotlannissa.

Muutkin halusivat osansa pohjoisten kasvattamojen menestyksestä. Välimeren maissa alettiin tutkia ja kehittää meriahvenen ja kultaotsa-ahvenen alkukasvatusta. Se levisi 1990-luvulla kaikkialle Välimeren alueelle ja Kanariansaarille. Lohi, meriahven ja kultaotsa-ahven ovat edelleen Euroopan meriviljelyn kärkituotteita, joiden laatua on monipuolistettu markkinoiden eriytyessä. Vähitellen verkkoaltaissa alettiin kasvattaa muitakin lajeja, Etelä-Euroopassa esimerkiksi kotkakalaa ja pohjoisessa turskaa.

Myöhemmin 1990- ja 2000-luvulla kehittyi vielä toinen voimaperäisen meriviljelyn muoto: kampeloiden kasvatus. Verkkoaltaat eivät kuitenkaan sovi tälle kalalle, koska sen on päästävä kaivautumaan hiekkaan. Kampelat viihtyvät paremmin maa-altaissa, joihin johdetaan merivettä, ja Galiciassa aloitettiin piikkikampelan kasvatus tällä menetelmällä. Kiertovesitekniikan kehitys avasi uusia mahdollisuuksia merilajien viljelyyn maalla. Menetelmää on kokeiltu uusiin lajeihin, kuten kielikampelaan, jota kasvatetaan päällekkäin pinotuissa kaukaloissa. Koska kiertovesijärjestelmässä voidaan säädellä vesioloja, etenkin veden lämpötilaa, ilmaston asettamista rajoituksista ei tarvitse enää välittää. Piikkikampelan, meriahvenen ja kultaotsa-ahvenen kasvatus on vähitellen leviämässä myös Pohjois-Eurooppaan.

Vesiviljelyala kohtasi 2000-luvun alussa uuden merkittävän haasteen. Euroopan rannikko on nimittäin käynyt liian ahtaaksi, eikä siellä ole enää tilaa vesiviljelyn laajentamiseen. Laitosten on ennen pitkää siirryttävä kauemmas rannikolta joko sisämaahan, jolloin niille koituu lisäkustannuksia meriveden keinotekoisesta tuotannosta kiertovesijärjestelmässä, tai avomerelle, pois rannikon suojista. Avomeriviljely on vesiviljelytutkimuksen uusin aluevaltaus. Siihen liittyy kuitenkin valtavia teknisiä haasteita. Välimeri on yksi maailman syvimmistä valtameristä, ja Koillis-Atlantti kuuluu maapallon tuulisimpiin ja myrskyisimpiin vesialueisiin. Siksi kalankasvatusta varten on kehitettävä aivan uudenlaisia järjestelmiä, kuten upotettavia verkkoaltaita; toinen ongelma on kalojen etäruokinta ja valvonta.