Navigointipolku


Keitä olemme
Edustuston esittely

Myrskyn silmästä kohti vahvempaa Eurooppaa
Lähetä tämä sivuLähetä tämä sivuTulostaTulosta

30/09/2012

    Komission varapuheenjohtaja Olli Rehn

    Vihreiden puoluevaltuuskunta 30.9.2012

      

    Myrskyn silmästä kohti vahvempaa Eurooppaa

     

    Arvoisat ministerit ja puoluevaltuuskunnan jäsenet, hyvät ystävät,

    Kiitos kutsusta osallistua kokoukseenne ja pohjustaa keskustelua Euroopan näkymistä. Heti alkuun haluan sanoa, että olo tuntuu kotoisalta, sillä minä tunnen teidät paremmin kuin te minut.

    Minkä takia kehtaan tällaista väittää? Sen vuoksi, että tein muinaisella 1980-luvulla valtio-opin pro gradu –tutkielmani yhteiskunnallisen liikkeen mahdollisuuksista jälkiteollisessa yhteiskunnassa, missä yhteydessä paneuduin erityisesti vihreän liikkeen toimintaan ja muutokseen. Vuoron perään tankkasin saksaksi Joschka Fischerin kirjoituksia ja kävin suomalaisten vihreiden tilaisuuksissa, kuten M.E.T.A.-yhdistyksen kokouksissa. Siitä poiki myös monia pitkäaikaisia ystävyyssuhteita, jotka ovat kestäneet niin suojelupoliisin harhaiskut kuin Eurooppa-vastaisen populismin vyörytkin. Ulkoministeri Joschkan kanssa minulla oli sittemmin kunnia tehdä EU:n laajentumispolitiikkaa silloin, kun Turkin jäsenyysneuvottelut käynnistettiin ja Länsi-Balkania vakautettiin.

    Enkä malta olla kertomatta, että pohdiskelin tutkielmassani vihreiden muodonmuutosta eräänlaiseksi jälkiteolliseksi liikepuolueeksi ja arvioin, että sen asialista laajenee ekologisten kysymysten lisäksi myös ”muiden esille tulevien asioiden” suuntaan, mihin tuo mainitsemani M.E.T.A.-yhdistys jo aikoinaan tähtäsi. Ennakoin myös sitä, että vakiintumisen kauden jälkeen vihreä liike hyväksyy ”ministerivihreyden”, mikä oli kaikkea muuta kuin itsestään selvää vielä 1980-luvun puolivälissä.

    Virkaheittona tutkijana tunnen tiettyä tyydytystä siitä, että vihreä liike on kehittynyt kutakuinkin ennustusteni mukaisesti. Asialista on laajentunut yleispuolueen suuntaan. Ministerivihreys omaksuttiin nopeammin kuin SDP sata vuotta sitten omaksui ”ministerisosialismin” ja samaa tahtia kuin maalaisliitto hyväksyi ”ministerimaalaisliittolaisuuden”. Hyvä niin, voin siis ainakin tutkijana todeta, vaikka en sisäpolitiikkaan puutukaan.

     

    Hyvät ystävät,

    Entä Eurooppa? Euron pelastustalkoiden jatkuessa jo kolmatta vuotta monien arvioiden mukaan EU on historiansa suurimmassa kriisissään.

    Akuutin kriisin ratkaisun ohella on tehtävä työtä sen eteen, että kriisin seurauksena Euroopan unioni tulisi siitä ulos toimintakykyisempänä ja yhtenäisempänä kuin ennen. Menneistä virheistä on opittava.

    Me tarvitsemme toimintakykyistä ja yhtenäistä Eurooppaa. Euroopan unioni on tuonut maanosaamme historiallisen pitkän jakson rauhaa, hyvinvointia ja vapautta. Kriisin kustannuksia laskettaessa on hyvä kysyä, minkä hinnan tuolle kaikelle arvokkaalle panisi. Niiden menettämisen hetkellä tuskin mikään hinta tuntuisi liian suurelta.

    Vaikka talouskriisissä on ensisijaisesti kyse kilpailukyvyn nopeasta heikkenemisestä eräissä euromaissa sekä luottamuspulasta valtioiden velanmaksukykyä kohtaan, niin siinä on myös kyse euroalueen rakenteellisista ongelmista. Kriisimailla on suuri urakka tehtävänä, mutta myös euroalueen yhteisiä päätöksiä tarvitaan, jotta pystymme taltuttamaan kriisin. Samalla EU:n ja euroalueen on uudistuttava.

    Vakaa ja vahva euroalue vaatii keinoja varmistaa, että kaikki sitoutuvat noudattamaan yhteisiä taloussääntöjä. Tämä on syy siihen, miksi tarvitsemme vahvoja instituutioita ja tiiviimpää yhteistyötä.

    Tarvitsemme nyt myös päättäväisiä ja poikkeuksellisia toimia päästäksemme yli tämän hetken kurimuksesta. Siksi Suomen etua tarkastellessa olisi hyvä muistaa lyhyen tähtäimen laskuharjoitusten ohella myös pidemmän sihdin perspektiivi ja ylipäänsä se, miksi me olemme mukana eurooppalaisessa yhteistyössä.

    Suomen kaltaisen pienen ja kansainvälisestä kanssakäymisestä perin juurin riippuvaisen maan kestävä hyvinvointi on kiinni siitä, minkälaisia päätöksiä Euroopassa ja maailmalla tehdään. Siksi myös Suomen etu on olla EU:n yhteistyön kärjessä kehittämässä ja osallistumassa siihen – muokkaamassa Euroopasta mahdollisimman hyvää meille suomalaisille.

    Tältä osin haluan kiittää vihreitä. Vaikka suomalainen EU-keskustelu on ollut viime vuosina osin aika yksisilmäistä ja populistista, on vihreiden puheenvuoroissa ollut eteenpäin katsova ja rakentava viritys.

    Tarkoitan sitä, että vihreät eivät ole kaihtaneet asiallista keskustelua nykysuomalaisessa ilmapiirissä muuten oikopäätä rutoksi ja koleraksi leimatuista aiheista, kuten liittovaltiokehityksestä tai eurooppalaisista yhteislainoista. Eihän siinä ole mitään tolkkua ampua näitä alas ennen kuin keskustelu on edes alkanutkaan – kuten Suomessa on käynyt – vaan parempi olisi puhua itse asiasta ja sen sisällöstä: Minkälainen tiiviimpi talousliitto voisi palvella suomalaisten ja eurooppalaisten etua parhaiten tulevaisuudessa? Minkälaiset euroalueen yhteislainat olisivat reiluja kaikkia kohtaan ja hyödyttäisivät myös Suomea?

    Arvostan tuota rohkeutta puolustaa yhteisen Eurooppamme arvoja ja käydä ennakkoluulotonta keskustelua sen tulevaisuudesta. Palaan näihin kysymyksiin ja suomalaiseen keskusteluun hetken päästä.

    Entä mitkä ovat Euroopan talouden näkymät tällä hetkellä? Olen alkusyksyn aikana ollut vähemmän pessimistinen kriisin selättämisen suhteen kuin vielä kesän alussa. Jos osa ajasta myrskyn silmässä on navigoitu ilman että reittiä olisi näkyvissä, niin nyt alkaa seljetä.

    Tänä syksynä tuuli tuntuu kääntyneen, vaikka emme missään tapauksessa vielä ole selvillä vesillä. Euroalueen kesäkuisen huippukokouksen päätökset markkinoiden vakauttamisesta, Saksan perustuslakituomioistuimen EVM-päätös, komission äskettäinen esitys pankkiunionista sekä EKP:n ja Yhdysvaltain keskuspankin Fedin toimet ovat kaikki menneet oikeaan suuntaan. Taas kerran pallo on pelattu muiden toimesta jäsenmaille läpiajoa varten. Mutta riittääkö maltti ohjelmamaissa ja vaaran vyöhykkeellä olevissa maissa maalintekoon? Ja pelaavatko jäsenmaat joukkueena yhteen? Nämä seikat ratkaisevat, pääsemmekö vihdoin kriisin syövereistä kohti talouden elpymistä sekä vahvemman unionin ja paremman euroalueen rakentamista.

    Mitä seuraavaksi on tehtävä kriisin ratkaisemiseksi? Siihen tarvitaan sekä lyhyen että pitemmän tähtäimen toimia – sekä jatkuvaa valmiutta palonhallintaan että euroalueen arkkitehtuurin vahvistamista.

    Lyhyen sihdin toimilla, joista jäsenvaltioiden hallitsema EVM ja toisaalta EKP kumpikin osaltaan vastaavat, huolehditaan kriisimaiden rahoituksesta ja ostetaan aikaa niille saattaa taloutensa kestävälle uralle ja tehdä rakenteellisia uudistuksia kilpailukykynsä parantamiseksi ja kasvun käynnistämiseksi. Valitettavasti kestämätön talouspolitiikka on vienyt useimmissa maissa mahdollisuudet elvyttää kasvua lisävelalla. Siksi rakenneuudistukset ovat välttämättömiä kasvun vauhdittamiseksi. On myös hyvä muistaa, että EKP:n rahapoliittisilla toimilla vain ostetaan aikaa ja vakautta. Ne eivät yksin synnytä kestävää kasvua.

    Samalla kun pitkän tähtäimen toimilla luodaan tiiviimpää talousunionia ja korjataan euron valuvikoja, ovat ne myös akuutin kriisin ratkaisemisen kannalta olennaisia. Osa euromaiden ongelmista selittyy ylimääräisillä riskilisillä, joita heikossa asemassa olevien maiden valtionlainojen korkoihin laitetaan euron hajoamisen pelossa. Siksi puheet euromaiden päättäjiltä, jotka voidaan tulkita markkinoilla euron hajoamisen ennakoimiseksi, vaikeuttavat vakavasti kriisin ratkaisemista. Sitoutumalla unionin kehittämiseen ja talousliiton syventämiseen euromaat voivat osoittaa, että euron suhteen tehty valinta on pysyvä.

    Tämän vuoksi Eurooppa-neuvosto antoi valtuudet neljän instituution puheenjohtajalle valmistella ehdotuksen talous- ja rahaliiton vahvistamisesta. Nyt on käynnissä jäsenmaiden konsultaatiovaihe, ja työ jatkuu kohti joulukuun Eurooppa-neuvostoa, jossa on määrä päättää yhteisestä työsuunnitelmasta. Siis ei kiveen hakatusta lopputuloksesta, vaan päälinjat määrittävästä työsuunnitelmasta, jonka nojalla julkinen keskustelu ja päätöksenteko EU:n uudistamisesta voi toden teolla käynnistyä. Sitä edeltää ja epäilemättä seuraa vilkas ja intensiivinenkin kansalaiskeskustelu, mikä on varmasti välttämätöntä, jotta uudistuksen kansanvaltainen hyväksyttävyys toteutuu. Paras argumentti voittakoon – tätä keskustelua ei pidä pelätä, vaan paremminkin siihen kannustaa.

    Osana talousliiton uudistamista on kesäkuun huippukokouksen päätösten nojalla käynnistetty pankkiunionin rakentaminen. Komissio antoi esityksensä euroalueen yhteiseksi valvontamekanismiksi syyskuun puolivälissä. Sen mukaan uusi pankkivalvoja perustetaan ja sen toiminta käynnistyy ensi vuoden alusta. Ensi kesään mennessä sen vastuulle siirtyy järjestelmän kannalta merkittävien pankkien valvonta ja vuoden 2014 alusta kaikki euroalueen pankit.

    On esitetty kritiikkiä, että eihän Frankfurtista käsin voi valvoa tuhansia pieniä pankkeja eri puolella Eurooppaa. Ei voidakaan, eikä sitä ole esitetty. Merkittävä osa käytännön valvonnasta pysyisi EKP:n antamalla valtuutuksella edelleen kansallisten pankkivalvojien vastuulla, kuten nykyäänkin. Mutta tärkeintä onkin, että viimekätinen vastuu ja oikeus puuttua pulmiin ja korjata tilanne on euroalueen pankkivalvojalla.

    En oikein ymmärrä puheenvuoroja, joissa on vaadittu pienten kansallisten pankkien jättämistä yhteisen pankkivalvonnan ulkopuolelle. Esimerkiksi Anglo Irish ja Espanjan säästökassat olisivat tämän ajattelun mukaan ulkona yhteisestä valvonnasta. Mutta juuri näillä oli iso vaikutus maiden ajautumisessa ongelmiin. Myös pienet pankit voivat varsinkin yhdessä, mutta myös yksin, aiheuttaa isoja yhteisiä ongelmia.

    Suomen osalta eivät asiat paljoa muutu. Ei edes euroalueen ulkopuolelle pohjoismaissa linkittyneen pankkisektorimme osalta. Suomalainen ja pohjoismainen valvonta on ollut 1990-luvun kriisistä lähtien luotettavaa ja valvojiemme yhteistyötä on käytetty esimerkkinä hyvistä käytännöistä.

     

    Arvoisat kuulijat,

    En malta tässä yhteydessä olla sanomatta muutamaa sanaa eurooppalaisista yhteislainoista. Suomalaisessa keskustelussa niistäkin on tullut synonyymi salajuonelle huonommin asioitaan hoitaneiden maiden velkojen nopeaksi yhteisvastuullistammiseksi. Siksi koko aihe on jo otsikkotasolla muuttunut tabuksi. Analyyttisen keskustelun käyminen aiheesta on tehty lähes mahdottomaksi. Silti juuri sitä nyt tarvittaisiin. Eurooppalaisilla yhteislainoilla voi nimittäin oikein toteutettuna olla merkittäviä hyötyjä kaikille niihin osallistuville – myös Suomelle.

    Eurooppalaisessa keskustelussa on ollut esillä lukuisia malleja. Myös komissio on esittänyt keskusteluasiakirjassaan kolmea erilaista mallia niiden toteuttamiseksi. Yhteislainojen hyödyt ja mahdolliset haitat riippuvat siitä, millä mallilla ja millä ehdoin ne toteutettaisiin. Kannustan miettimään avoimin mielin eurooppalaisten yhteislainojen hyötyjä sekä yleisesti että pohtimaan, miten toteutettuna ne olisivat eduksi Suomelle.

    Otetaan esimerkki: kuntarahoitus. Suomalaisten kuntien yhteinen rahoituksen hankinta on eräänlainen versio eurooppalaisista yhteislainoista – kuntabondit siis muistuttavat eurobondeja: suuret ja pienet kunnat, paremmin ja heikommin hoidettuine talouksineen, hankkivat yhteisvastuullisesti rahoitusta Kuntarahoituksen liikkeelle laskemien velkakirjojen avulla. En ole huomannut vaikkapa Helsingissä tai Espoossa keskustelua, että niiden pitäisi olla yksin lainamarkkinoilla tai että ”muutama pieni kunta vaarantaa meidän rahoitusasemamme”.

    Eurobondien hyödyt olisivat samankaltaisia: mittakaavaedut ja likvidit yhteiset jälkimarkkinat vahvistaisivat euron asemaa reservivaluuttana. Nämä toisivat myös Suomelle etua rahoituksen hinnassa pidemmällä aikavälillä. On väärin verrata tulevaa rahoituksen hintaa tämän hetkiseen valtion varainhankinnan hintaan. Nyt Suomen velkakirjoja pidetään kriisin vuoksi turvasatamana, joka painaa korot väliaikaisesti epätavallisen alas. On muuten paikallaan noteerata, että ainaisen kustannuksista ja riskeistä puhumisen ohessa Suomi on tällä tavoin epäsuorasti hyötynyt eurokriisin vuoksi jo useamman miljardin verran. Se ilo loppuu, kun kriisi hellittää.

    Olennaista yhteislainoissa olisi luottamus siihen, että jatkossa finanssipolitiikan säännöt pitävät Euroopassa ja kukaan ei ylivelkaannu. Kuntarahoituksen osaltahan lakiin on kirjattu kuntien velvoite tasapainoisesta budjetista keskipitkällä aikavälillä.

    Euroalueella yhteisen rahapolitiikan vastapainoksi luodun vakaus- ja kasvusopimuksen uudistus on avainasemassa tämän turvaamiseksi. Sitä varten äskettäin on luotu työkalupakki julkisen talouden kriisien ja kokonaistalouden epätasapainojen estämiseksi ennakolta. Terveen taloudenpidon noudattamista voidaan tarvittaessa varmistaa sanktioilla. Vakaus- ja kasvusopimuksesta kiinni pitäminen on näiden uudistusten nojalla nyt ja tulevaisuudessa aivan eri pohjalla kuin aiemmin.

    Olen vähän ihmetellyt sitä, miksi en ole kuullut suomalaisia puheenvuoroja siitä, millaiset yhteislainat palvelisivat Suomen etua parhaiten. Hyödyt kuitenkin tunnustetaan laajasti. Komission samoin kuin esimerkiksi Saksan talousviisaiden esittämissä ehdotuksissa eurooppalaisiksi yhteislainoiksi voisivat velkakirjoja laskea liikkeelle vain ne euromaat, jotka täyttävät vakaus- ja kasvusopimuksen vaatimukset.

    Tässä saavutettaisiin edellä mainitut suuremman ja likvidimmän valtionlainamarkkinan hyödyt ja varmistettaisiin että huonosti asiansa hoitavien vanhat velat eivät siirry yhteiselle vastuulle. Velka- ja alijäämärajoja noudattaville euromaille syntyisi vahva kannuste huolehtia terveestä julkisesta taloudesta. Rajoja rikkoville maille tulisi rangaistusten lisäksi myös voimakas kannuste panna taloutensa kuntoon.

    Minulla ei itselläni ole nyt tarkoitus tällaista mallia esittää. Kuvailin vain, minkä tyyppisiä esityksiä suomalaisesta näkökulmasta voisi ajatella. Mutta ehkä Vihreät voivat tässäkin asiassa toimia edelläkävijöinä.

     

    Hyvät ystävät,

    Keskustelu lyhyen ajan ongelmien parissa on hämärtänyt sen menestystarinan, joka EU- ja eurojäsenyys on Suomelle ollut. Suomen EU-linjasta on riittänyt keskustelua kansainvälisestikin, viimeksi viime viikolla tärkeässä kansainvälisessä mediassa. Muistutin viime kuussa suurlähettiläspäivillä pitämässäni puheessa, että suomalaista keskustelua kuunnellaan myös rajojemme ulkopuolella. Ja kysymys ei ole vain siitä, mitä sanomme - oleellista on se, miten viestimme tulkitaan. Viesti koostuu sanoista ja teoista sekä sanomisen ja tekemisen tavasta.

    Minulta kysyttiin New Yorkissa tosissaan suurten markkinatoimijoiden puolelta: milloin Suomi nyt sitten aikoo eurosta erota? Silloin on joku viestissä mennyt pieleen ja olemme olleet kärjistämässä kriisiä.

    Joku tyrmäsi puheenvuoroni sanomalla, että tästä ei saisi puhua. Ihmettelen tällaista sananvapauden rajoittamista kansallisesti näin elintärkeässä kysymyksessä. Eiköhän jopa minulla ole vapaus esittää näkemykseni tässä keskustelussa, varsinkin kun vain halusin jakaa kokemuksiani ja kuulemaani ja kun se sattuu liittymään virkatehtävääni?

    Vaikka EU:ssa on olennaista ajaa yhteisiä eurooppalaisia arvoja ja intressejä kaikkien yhteiseksi eduksi, on normaalia ajaa myös kansallisia tavoitteita. Mutta kansallista etua ei voi määrittää suppeasti. Äärimmäisen suppea oman edun tarkastelun näkökulma iskee yleensä muualla takaisin. Kun Suomi ajaa tiukkaa linjaa kriisin ratkaisussa, niin voi olla hyvä varoa sitä, että ei samalla vahingossa tule pitkittäneeksi kriisiä. Kun muistaa, että Euroopan ja maailmantalouden heikentyneestä kasvusta kärsivät eniten juuri Suomen kaltaiset viennin avulla hyvinvointinsa rakentaneet maat, niin tälle voidaan laskea hintalappuja.

    Etla julkaisi äskettäin ennusteensa lähivuosien talouskasvusta. Siinä leikattiin tämän vuoden kasvuennustetta eurokriisin pitkittymisen vuoksi. Myös ensi vuoden kasvusta oli kaksi arviota. Jos eurokriisi jatkuu, ennustettiin yhden prosentin kansantuotteen kasvua. Jos taas eurokriisi saadaan ratkaistua, niin siinä tapauksessa kasvun arvioitiin olevan noin 2½ prosenttia. Näiden kahden luvun ero miljardeissa on lähes kolme miljardia euroa. Tämä kolme miljardia on siis poissa pysyvästi ja jopa kumuloituen tulevina vuosina suomalaisilta ja suomalaisten hyvinvoinnista, jos kriisin ratkaisu pitkittyy.

    Voi myös kysyä mikä olisi euron hajoamisen hintalappu suomalaiselle hyvinvoinnille? Nämä vain esimerkkinä siitä, että Suomen etu tai vastuiden rajaaminen on laajempi ja moniulotteisempi kysymys kuin se, miltä tämä on suomalaisessa keskustelussa viime aikoina näyttänyt.

    Lopetan siihen, mistä läksin liikkeelle: olen iloinen siitä analyyttisestä tavasta, jolla Vihreät ovat käyneet EU-keskustelua Suomessa. Kannustan jatkossakin eteenpäin katsoviin ja rakentaviin avauksiin. Niitä tarvitsevat niin Suomi kuin koko Eurooppakin.

    Euroalueella on nimittäin edessään totuuden hetket. Kysymys ei ole vain nykyisen kriisin ratkaisemisesta, vaan koko euroalueen olemassaolosta. Euroalueen kansalaisten edessä on vaikea ja oikeastaan perimmäinen valinta: Annetaanko euron murentua ja sen myötä mennä myös paljon muita saavutuksia Euroopan yhdentymisessä? Vai pannaanko uusi vaihde päälle kriisin vastavalkeissa ja talousliiton rakentamisessa, jotta eurolle ja ennen muuta eurooppalaisten hyvinvoinnille, vihreälle kasvulle ja paremmalle työllisyydelle luodaan vakaa ja kestävä perusta?

    Ilmoitustaulu


    Oikotie

    Euroopan komissio
    Sinun oikeutesi, sinun tulevaisuutesi
    Euroopan kansalaisten teemavuosi
    Kreikan EU-puheenjohtajuus
    Resurssitehokkuus
    Kroatia
    EU arjessa
    Rahoitus- ja talouskriisi
    Europe Direct
    Sinun Eurooppasi -neuvonta
    Climate Action
    EU Bookshop
    Euroopan parlamentti Suomen tiedotustoimisto
    Moninaisuuden puolesta, syrjintää vastaan
    Viimeisin päivitys: 03/10/2012  |Sivun alkuun